Viikko meni niin, että halusi vain kävellä yksin koirien kanssa. Tiinalle piti laittaa viesti viime viikolla ennen flyball harjoituksia, että ei mainta tiettyjä sanoja. Vieläkin joskus kävelyllä pysähtyy ja tulee tunne, että jotain puuttuu, samoin illalla nukkumaan mennessä. Muut koirat eivät juuri Kenkun poissaoloa huomaa, mutta Woo Wha jää ulos lähtiessä katsomaan olohuoneen suuntaan; "Eikö se nyt tulekaan..."

Kenkku lähti yhtä yllättäen kuin tulikin. Tiiulla oli ollut kolme poikaa (Kino, Remi ja Peppi = Lion King, Last Warning, Las Vegas) ja vuonna -98 oli herännyt ajatus toisesta kelpiestä. Kelpieitä ei silloin vielä ihan hirveästi ollut (Vuonna 1998 Suomessa syntyi 12 kelpopentua ja seuraavana vuonna 15), niinpä Tiiu lähti astutusmatkalle Tanskaan silloisen Halavaaran Päivin kanssa. Tältä matkalta on Tiiusta hyvä kuva olohuoneen seinällä. Alla Tiiu ja Kenkun Isä St Töröjes Black Jack.
Silloin ei uroksia netistä etsitty, vaan  vanhoista näyttelyluetteloista, vuosikirjoista ja soittamalla. Eikä koiraakaan ihan tuosta vaan viety, vaan Tanskaakin piti olla maahantuontilupa ministeriöstä. Tosin Ruotsiin koiran vieminen oli vielä työläämpää. Astutusmaksu oli meistä "suuri" 8 000 mk pentumäärästä riippumatta, mutta sihen oli suostuttava. Sen verran saimme mustaa valkoisella, että jos Tiiu olisi jäänyt tyhjäksi, niin olisimme saaneet uuden astutuksen samaan hintaan.

Tiiu pullukoitui ja tuli aika, että Tiiu lähti Tuulalle synnyttämään. Tuli poika, tuli toinen, tuli kolmas ja vielä neljäksin. Ulkona sade ropisi, ilta pimeni ja tuuli riepotti lehtiä. Keitettiin vielä kahvit ja sitten Kimmon kanssa pakkasimme tavarat kotiin lähtöön, minä olin jo ehtinyt soittaa muutaman puhelun: "ei tullut tyttöä, tuli vaan poikia..." ,  Kimmo halusi vielä nähdä urheiluruudun, jossa HPK pelasi. Silloin Tiiu nousi ylös ja tupsautti Kenkun maailmaa, kiirettä se ei pitänyt silloinkaan: On näitä sittenkin vielä yksi. (Ja kun sitten vihdoin lähdimme Kimmon kanssa kotiin, olimme molemmat omilla autoilla, jo silloin oli IBO, niiin peruutime toisiamme päin....)

Ken on tuo pieni ja musta ei siis enää nimetön.Nimensä Ken sai nigerialaisen vapautaistelijan Ken Saro Wiwan mukaan. Nimi kuokkaatui ajan myötä Kelju K. Kenkkunen, Kenkku, Könönen... Pietarin agilitykisassa se oli Kenny de Star ja loppu ajasta Jenni Täti (Muumilaakson rikkaan Jennin mukaan)


Kenkku oli itse asiassa aika "ruma " lapsi suurine korvineen. Pentulaatiokossa se usein istui ja katsoi kun muut leikki. Kävelyllä se kulki osittain omia teitään ja meille tulikin mieleen, että ehkä se on kuuro. Ja niin Kenkulle tehtiin kuulokokeita, eikä kuulussa vikaa ollut. Sen verran laiskuuteen  taipuva, mukavuuden haluinen se oli, kun Kimmo vei ne lenkille, Kenkku metsätielle päästyään ilmoitti, että nyt on kakkahätä. Kimmo päästi sen irti ja vilaus, Kenkku oikaisi metsän läpi kotiin.  Katseessa täytyy olla siis myös jotain hyvin älykästä.

14 vuoden matkaan mahtuu monta matkaa ja reissua ja kun mietin niin montaa asiaa minulla ei ole ollut pitempään kuin Saulia. Alla Kenkku puoli vuotta ja Saul 3 päivää.

Siinä kasvoivat poika ja koira samaa tahtia, eikä niille riitaa tullut ikinä, kun taas emä Tiiu söi kaikilta Playmobil miehiltä päät irti. Kenkku eli alkuelämänsä herran nuhteessa, emänsä valvovan silmän alla, silloin ei turhia villiinnytty. Saul muisti joka tarhakuvaan piirtää itsensä hattu päässä ja viereen koiran, jolla oli tavatoman suuret korvat.

Yksi pahe Kenkulla oli "vertikalisointi", jota se jatkoi vuoden ikään saakka. Kenkku varasti lankakerät, nuhjaisi ne mytyksi ja kiersi pöydän jalkaa lankamytty suussa ja jahtasi edelliseltä kierrokselta ulee kangan päätä. Tästä otimme monet videot, mutta ne ovat vhsllä. Tuota pyörimistä saattoi jatkua satoja kierroksia.



Kenkun uraan, jos koiran harrasteista urana voi puhua, mahtui kaikenlaista: agilityn se aloitti maksina. Kotisalon Liisa keräsi aikoinaan adressia mediluokasta, ja nimeni siihen laitoin. Suuri oli yllätys, kun kolmas kokoluokka tuli ja vielä suurempi yllätys, kun Kenkku siihen mitattiin suorilla. Olin niin ällikällä, että pyysin mittaustulosta kiertoon, mutta medi se oli kaikkien kolmen tuomarin mielestä ja hyvä niin. Agilityä Kenkku jatkoi kymmenvuotiaaksi ja poistui agiradoilta terveenä. (niin ei välttämättä olisi ollut, jos olisimme jääneet makseihin, etenkin kun maxien hyppykorkeus oli 75 cm.) Agilityä kisasimme kuudessa eri maassa, tosin ei ikinä missään "edutuksellisissa tehtävissä". Paras palinkintomme lie karkkien sekaan piilotettu rommipullo.

Kenkku oli suosittu junior handler koira: kun vain oli mahdollisuus makupalaan niin se kyllä seisoa tapitti. Alla Saulin ensimmäinen ja viimeinen lapsikira kisa. Kenkku onnistui jopa saamaan paimennustaipumustodistuksen, tosin sitä taipumusta me muut emme suuresti huomanneet. Tältä matkalta on muistona Kenkun toinen lääkärireisu, kun lammas potkaisi siltä hampaan katki.

Näin se aika kuluu. Ei kai sitä niinkään itke, että Kenkku kuoli, se eli pitkän ja hyvä elämän, ja en  itke niinkään ikävästä, kun tämän ikäinen koira ehti elää kaikki ne hetket ja enemmänkin. Kai sitä itkee kiitollisena kaikkia niitä muistoja, jotka tulvii mieleen. Minun elämäni olisi ollut paljon tyhjempi ilman Kenkkua

Minulla olisi satoja valokuvia vähemmän, vähemmän käytetyjä lenkkareita, ulkoiluhousuja, leimoja passissa,

Tuntisin paljon vähemmän ihmisiä, olisin käynyt paljon vähemmän eri urheilukentillä, halleissa ja maneeseissä, matkustanut vähemmän Ruotsin ja Tallinann laivoilla, syönyt vähemmän roskaruokaa kisamatkoilla eri huoltamoilla.

Kenkku oli suuri osa elämääni, aamusta iltaan lähes 14 vuoden ajan, aina yhtä iloisena, läheisenä ja aurinkoisena.