Maanantaina palasin Eestin vierailulta. Ehkä pikku hiljaa harmitukselta näen myös niitä parempia puolia:  Retta ei saanut tulosta, tai siis olisi saanut, jossa sillä olisi ollut vähänkin älykkäämpi ohjaaja, mutta minkäs teet, kun omissa kengissä seisot.
Ilmoitauduimme sunnuntaiaamuna klo 6.00 keskellä Harkun metsää.

Retta pääsi etsimään klo 8.00 täydellisesti aikataulun mukaisesti. Ensimmäisellä pistolla Retta jäi valjaistaan pöpelikköön kiinni, Valjaat jäi metsään, josta tuomari ystävällisesti kävi ne hakemassa ja etsintä jatkui. Molemmat maalimiehet löytyivät oikealta, toinen noin 50 m ja toinen 170 m lähdöstä, niin keskellä korkeita saniaisia, että en olisi koiraan enkä maalimiestä löytänyt ilman haukkua. Koira sai kiitosta upeasta, kuuluvasta, katkeamattomasta ilmaisusta, ohjaaja pistevähennykset huonosta ajan huomioimisesta ja koiran pysäyttämisestä kesken etsinnän, maastopisteet 170 p. Rettalla oli gps-paikannin haun ajan, yritän saada sen purettua Traxmeetiin joku päivä, niin näkee, miten nenä sitä kuljetti.

Kirsin (Kiitorekku) kanssa hiottiin viimeiset kaksi viikkoa tottelevaisuus- ja ketteryysliikkeitä ja parhaimmillaan ne menivät todella upeasti. Retta ei ole sellainen vietikäs, energinen pommpu kelpie, kun en ole (....osannut.....) sitä sellaiseksi kouluttanut, vaan leppoisa lenkuttelija.En tiennyt mahdollisuudesta lauantaina harjoitella ketteryysesteitä, ei Retta ollut koskaan sillä kentällä ollut. Mutta minun hieno koira selvitti kaikki vaikeimmat liikkeet.
 
Tynnyrisilta, hienosti. Luokasetulo paremmin kuin ikinä, meni maahan ja nousi heti käskystä.

Nouto sujui....ja huomaa, että ohjaajan käden lepää normaalisti sivulla.

Seuraamisessa vähän hyytyi, niin kuin aina, mutta ampuminen ja häiriökoirat, joista toinen sakemanni, meni ilman mitään ongelmia. Merkille Retta lähti kuin unelma, eka pöytä jäi, mutta kaksi seuraavaa meni hienosti. Tätä hiottiin Kirsin kanssa paljon, muta toki onni oli, että arvonassa minulle osui kuudesta mahdollisestäpöytäjärjestyksestä, se kaikkein helpoin: oikea, keskelle, vasen. Ja merkki oli samantyyppinen kuin mitä olimme ottaneet.

Pöydät olivat kauempana kuin mitä olimme hrjoitelleen. Ja Rettaa saa kantaa kuka vaan... ei ongelmaa.

Vaan ylpeys käy lankeemuksen edellä. Meidän varmin este pussi, joka agilitykoiralle on varsin tuttu, tällä kertaa metallia: Retta säntäsi sisään, ilmeisesti vähän liukasteli ja palasi takaisin. Tämän nollan olisi tulos kestänyt, mutta sitten meidän bravuuri, jossa suurin osa suurempikokoisista koirista arasteli ja rämpi, ja kuinka hienosti minun koira käveli edelläni keskellä puolia, ilman apua sivulaidoista, vakaasti ja vankasti, häntä heiluen. Kuinka ylpeyttä tuntien katsoin sitä ja sitten, Retta tulee tikkaiden päähän ja katsoo minua ja tyhmä-tyhmä-tyhmä ohjaaja ei saa sanaa suustaan

ja Retta hyppää. Selvät ovat säännöt, kymppi muuttui hetkessä nollaksi. Ja minä tiesin sen,  niin monta kertaa luin säännöt läpi. Joten tottelevaisuus- ja ketteryyspisteet eivät tulokseen riittäneet. Rettayes, ohjaajano miten voi ihminen olla tyhmä! Vaikka ei se taida kellekään tulla yllätyksenä, kumpi meistä mokaa.

Taas kerran olen yhtä kokemusta rikkaampi: kuinka kannustavia kaikki olivat ja tuomari oli aivan huippu! Tässä iässä ei omasta virheestä muita syytetä, vaan neuvot otetaan nöyränä vastaan. Ja vaikka sunnuntaina tuntui, ettei enää koskaan, niin ei me vielä luovuteta. Seuraava IPOR koe Virossa on 7.10, mutta silloin meillä on toivotavasti "uusi projekti käynnissä"....mutta siitä seuraavalla kerralla.

Koirat saivat ansaitut uinnit, Retta ja pikkumies. Tuollaisella rannalla kelpaa.

Minulla on hienot koirat-koettakaa koirat kestää, teillä ei käynyt niin hyvä tuuri.